Internet-oikeuksien julistus

YK:n ihmisoikeuksien julistus hyväksyttiin vuonna 1948. Maailmasodat olivat tuoreeltaan muistissa, kuten myös natsit keskistysleireineen. Vielä 60 vuotta myöhemmin ihmisoikeuksien julistus on validia tavaraa, johon viitataan laajalti ja jota ei virallisessa puheessa juuri kyseenalaisteta - siitäkin huolimatta, ettei näitä oikeuksia länsimaissakaan aina kunnioiteta. Esimerkiksi artiklaan numero 11 on suhtauduttu varsin kevyesti niin Yhdysvaltain "terrorismin vastaisessa sodassa" kuin laajemmallekin levinneessä sodassa piratismia vastaan.

Internet on muuttanut maailmaa, peruuttamattomasti ja parempaan suuntaan. Yhtä totuutta ei voi enää sanella valtiovalta, kirkko tai mikään muukaan instituutio. Puolueeton tieto on klikkauksen päässä jokaiselle, joka osaa sitä etsiä. Viimeistään Wikileaks on osoittanut, ettei valtaapitävien ole enää mahdollista pimittää asioita kansalaisiltaan.

Kaikki eivät tästä kuitenkaan pidä. Kiina, Iran ja Pohjois-Korea eivät ole suinkaan ainoat maat, joissa hallitus haluaa sensuroida vapaan tiedonvälityksen verkossa - siihen syyllistyvät jatkuvasti myös ns. länsimaat. Lukuisat etujärjestöt, teollisuudenalat ja suuryritykset pyrkivät taloudelliset intressit mielessään puolestaan rajoittamaan lähinnä kulttuurin vapaata liikkuvuutta. Keppihevosina ovat Kiinassa "valtion turvallisuus", arabimaissa "taistelu länsimaiden rappeuttavaa arvomaailmaa vastaan", länsimaissa lähinnä "tekijänoikeudet" ja "lapsiporno". Päämäärä on kuitenkin kaikilla sama: taistella internetin vapautta vastaan, sulkea kansalaisilta heille avautunut tiedonvälityksen väylä.

Olisiko siis aika päivittää ihmisoikeuksien julistusta ja lisätä sinne muutama internetiä koskeva pykälä? Itse kuulisin mielelläni YK:n ottavan kantaa myös internetin vapauteen. Jos minä saisin kirjoittaa oikeuksien julistuksen, se voisi kuulua näin:

1. Jokaisella tulee olla oikeus päästä internetiin kohtuullista korvausta vastaan.

2. Jokaisella on oikeus yksityisyyteen internetissä. Sähköpostit ja sosiaalisessa mediassa ym. verkoissa tapahtuva yksityinen viestintä kuuluvat kirjesalaisuuden piiriin.

3. Jokaisella on halutessaan oikeus pysytellä internetissä anonyymina. Jokaisella on oikeus hankkia tietoa, jakaa informaatiota ja tuottaa sisältöä halutessaan nimimerkin takaa.

4. Jokainen on vastuussa ainoastaan omista teoistaan internetissä. Laajakaistaoperaattoria, internet-sivuston ylläpitäjää tai ketään muuta ns. välikättä ei voida pitää vastuullisena siitä, millaista sisältöä joku toinen tuottaa tai millaisia tiedostoja jakaa verkossa. Palvelun tarjoajaa tai sivuston ylläpitäjää ei voida velvoittaa säilyttämään asiakkaansa tietoja. Mikäli tiedot on säilytetty ja niitä on luovutettava eteenpäin, olkoon se mahdollista ainoastaan oikeuden määräyksellä vakavan rikoksen ollessa kyseessä.

5. Internetiä ei tule ennakkosensuroida koskaan minkään instanssin toimesta. Valtio tai mikään muukaan instanssi ei voi määrätä, mitä internetissä saa tai ei saa olla. Laittomiin sisältöihin puututaan tapauskohtaisesti ja ne poistetaan jälkikäteen, mikäli tarvetta on. Internet on media kuten muutkin. Sivistyneissä valtioissa hallitus ei ole voinut ennakkosensuroida mediaa vuosikymmeniin. Saman tulee päteä verkkoon.

6. Ketään ei voida rankaista siitä, millä sivuilla hän vierailee. Kuten reaalimaailmassa, myös internetissä jokaisella tulee olla vapaus liikkua missä haluaa. Kuten reaalimaailmassa yksityisalueet muodostavat poikkeuksen, myös internetissä poikkeuksen muodostavat yksityiset, suojatut sivustot, joille luvattomasta tunkeutumisesta voidaan rankaista.

7. Jokaisella on oikeus linkittää ja jakaa linkkejä sivustoille esimerkiksi omilla sivuillaan, blogissaan tai sosiaalisessa mediassa. Linkittäjä ei ole vastuussa linkitetyn sivuston sisällöstä millään tavalla.

8. Valtion tehtävä on suojella kansalaistensa internet-oikeuksia. Jos jokin taho pyrkii loukkaamaan näitä oikeuksia taloudellisten, poliittisten tai minkä tahansa muunlaisten intressien pohjalta, tulee tähän siihen suhtautua kuten muihinkin ihmisoikeuksien loukkauksiin.

"Entä jos muutat Vaasaan" ja muita hyviä argumentteja pakkoruotsin puolesta

Jos YLEn homoilta herätti kuumia tunteita puolin ja toisin, tuore pakkoruotsi-ilta herätti ennen kaikkea kysymyksen siitä, miten heikot argumentit ja fanaattisuus voivat muodostaa muurin, jonka läpi ei järjen ääni pääse vahingossakaan luikahtamaan. Homouden vastustajat perustavat kantansa Raamattuun - pakkoruotsifanaatikot puolestaan siihen näkemykseen, että suomenruotsalaiset vain ovat hieman parempia ihmisiä kuin muut.

En silti osannut odottaa, että pakkoruotsin puolustajat muistuttaisivat keskustelussa lähinnä jonkinlaista kiihkomielistä lahkoa, joka kiljuu mantraansa vähätellen, ylimielisinä ja suu vaahdossa. Vastapuolen kysymyksiin ei vaivauduttu vastaamaan, vaan keskustelu oli jokseenkin tätä tasoa:

- Kertoisitko, miksi juuri ruotsin pitää olla pakollinen kieli kaikilla koulutasoilla, kun mikään muu kieli ei sitä ole?

- Mulle ei ole koskaan ollut haittaa ruotsista! Mulle on ollut siitä pelkkää hyötyä!

- Näin varmasti on, mutta esimerkiksi Itä-Suomessa on paljon koululaisia, joille esimerkiksi venäjästä olisi enemmän hyötyä.

- Voihan ne ottaa sen venäjän ruotsin lisäksi! Kielet tukee toisiaan! Ruotsi ja venäjä on indoeurooppalaisia kieliä!

- Kai nyt kuitenkin ymmärrätte, että kaikkea ei voi mahduttaa lukujärjestykseen, joten eikö olisi parasta, että oppilas saisi vanhempiensa kanssa valita ne kielet, jotka kokee tarpeellisimmiksi?

- Asennevamma! Asennevamma! Asenne lähtee vanhemmista!

Itselläni ei ole koskaan ollut mitään ruotsia vastaan. Peruskoulun päättötodistuksessa ruotsin arvosanani oli 10, lukiossa 9. Kirjoitin ruotsista eximian ja sain jopa ruotsin stipendin. Jos ruotsi ei olisi ollut pakollinen, olisin hyvinkin saattanut sen valita. Yksi isovanhemmistani on suomenruotsalainen ja käydessäni Ruotsissa puhun mielelläni ruotsia englannin sijaan. Minulla ei siis ole mitään ruotsia tai suomenruotsalaisia vastaan. En vain voi käsittää sitä ylimielisyyden, fanaattisuuden ja epä-älyllisyyden ilmapiiriä, joka pakkoruotsin puolustajien leirissä vallitsee.

Pakkoruotsi-illassa kuultiin ainakin kymmenen kertaa väite, ettei ruotsin opiskelu sulje mitään pois. Ihan puhtaalla matematiikalla luulisi ymmärtävän, että kun viikossa on tunteja määrä X ja siitä vähennetään ruotsin tuntien määrä, saadaan vastaava aika ja resurssit opiskella jotain muuta. Mutta ei - pakkoruotsittajien mielestä ruotsin opiskelu on lomaksi laskettavaa aikaa, joka ei tunnu työltä eikä vie aikaa mistään. Ruotsin opetus ja opetusmateriaalit ovat myös ilmeisesti täysin ilmaisia, tai ei niitä ainakaan verorahoista kustanneta. Kuinka pahasti voi vieraantua todellisuudesta?

Jopa pakkoruotsin kannattajat myönsivät, että englanti on ruotsia tärkeämpi kieli. Siihen he eivät suostuneet vastaamaan, miksi sitten ruotsin on oltava pakollista, kun edes englanti ei sitä ole - ellei vastaukseksi lasketa tokaisua, ettei englantia tarvitse opettaa, sitähän oppii telkkarista. Kun venäjää ehdotettiin itärajalle ruotsin vaihtoehdoksi, kuului vastaus, että "saattaahan sitä isona muuttaa vaikka Vaasaan". Varmuuden vuoksi pitää siis opettaa joka ainoalle oppilaalle kahdesta kielestä vähemmän tärkeä. Koska joku voi muuttaa Vaasaan. Hellurei.

Kaikkein heikoin perustelu pakkoruotsin puolesta kuultiin kuitenkin heti aluksi: suomenruotsalaisten oikeus saada palvelua ruotsiksi. Ilmeiesti keskusteluijoiden päähän ei pälkähtänyt, että on meillä kaikilla myö oikeus terveydenhuoltoon, eikä sitä varten tarvitse kouluttaa koko ikäluokasta sairaanhoitajia. Typerryttävä ylimielisyys nousee esiin viimeistään siinä vaiheessa, kun korkeassa asemassa olevat ihmiset naama perulukemilla väittävät, että koko Suomen kansa on koulutettava jonkinlaiseksi reservaatiksi ruotsinkielisten palvelemiseen.

Ainoa järkevä kommentti pakkoruotsipuolelta kuultiin, kun eräs keskustelija mainitsi, että suomenkielinen enemmistöhän tästä asiasta lopulta päättää. Ja tottahan se on. Joka ainoa hallituspuolue kannattaa pakkoruotsia, eikä oppositiostakaan paljon soraääniä kuulu. Joten miksi me vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen äänestämme eduskuntaan porukan, jonka mielestä on järkevää politiikkaa käyttää miljoonia euroja, lukemattomia työtunteja ja valtavasti resursseja siihen, että survotaan valtavalle määrälle nuoria kurkusta alas kieli, jota he eivät halua, tarvitse eivätkä loppupeleissä edes opi?

Tuhansien kieltojen maa

Kun rikoslakiin ehdotetaan muutosta, voidaan joko lisätä uusi kielto tai purkaa vanha. Periaatteessa molemmille on koko ajan tilausta: lait vanhenevat ja vanhat kiellot alkavat kulttuurin muuttuessa näyttää perusteettomilta (esim. homosuhteiden kielto). Toisaalta muutos tapahtuu myös toiseen suuntaan (raiskaus avioliitossa oli Suomessa laillista vielä vuonna 1994).

Periaatteessa molemmissa on kyse samasta: lain ajanmukaistamisesta ja muokkaamisesta sopivammaksi nykypäivään. Yllättävää on se, miten eri tavoin näiden lakimuutosten ajamiseen
suhtaudutaan.

Kun halutaan purkaa jokin kielto, yleinen reaktio on "sehän on laitonta" (miksi tästä muuten keskusteltaisiin?). Tähän suuntaan lakimuutokset - tai edes niiden ajaminen - tuntuvat olevan loputtoman hitaita prosesseja, joihin sekaantumalla harva poliitikko haluaa liata imagoaan. Se, että laittomasta tehtäisiin laillista, on jotain pöyristyttävän ennenkuulumatonta; parempi pitää kiellettynä varmuuden vuoksi.

Sen sijaan toisin päin ei paljoa kysellä eikä ihmetellä; uusilla kielloilla ratsastetaan ylpeän avoimesti ja niitä myös paukutetaan eduskunnan äänestyksissä läpi. Tuntuu, että joka kansanedustajalla pitää olla ajettavanaan oma nimikkokielto, jonka saaminen lakiin on samppanjapullon avaamisen paikka.

Älyttömimmänkään kiellon ehdottaminen ei juuri tunnu tahraavan poliittista kuvaa - joka kiellolle löytyy kannattajalle, ja mahdollisimman täynnä kieltoja oleva yhteiskunta tuntuu
olevan peräti tavoittelemisen arvoinen asia.

Melko lyhyen ajan sisällä Suomessa on kielletty mm. seuraavaa:

- Oman cd-levyn siirtäminen koneelle Linux-järjestelmää käyttäen ("tehokkaan" kopiosuojauksen kiertäminen)

- Kannabiksen kotikasvatukseen sopivan kukkaruukun valmistamisen yritys

- Kansalaisjärjestön nettisivuston parodioiminen

- Sijaissynnyttäjän käyttäminen (esim. homopareilla tai lapsettomilla pareilla)


Kieltoa on haettu myös seuraaville:

- Wicca-uskontoa sisältävien kirjojen myynti teini-ikäisille

- Tupakoinnin näyttäminen elokuvissa

- Dragonball Z -sarjakuvakirjojen myynti R-kioskeissa

- Seksivälineiden myynti Citymarketissa

- Anonyymi kirjoittaminen netissä

- rasistista materiaalia sisältävälle sivustolle linkittäminen


Eikä muualla mene paremmin - Lähi-itään tai Pohjois-Koreaan ei todellakaan tarvitse mennä:

- Porno, jossa mallilla on pienet rinnat (Australia)

- Homoista puhuminen lapsille (Liettua)

- Natsitervehdyksen tekeminen (Saksa, viiden vuoden vankeusrangaistuksen uhalla)

- Näytellyt/piirretyt seksikohtaukset, joissa esiintyy alle 18-vuotiaita henkilöitä (Kanada)

- Holokaustin "kieltäminen" (puoli Eurooppaa)

- Turkkilaisuuden loukkaaminen (arvaa)


Ja ehdotettu on...

- Alkoholin juominen alaikäisen nähden (Ruotsi)

- Al Jazeera -kanavan näyttäminen tv:ssä (Tanska)


Ja valitettavasti listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Kummassa yhteiskunnassa haluat asua - sellaisessa, joka on lähtökohtaisesti vapaa ja vapautta rajoitetaan vain erittäin hyvin perusteluin jonkin asian ollessa selvä haitta tai uhka - vai sellaisessa, jossa kaikki on lähtökohtaisesti kiellettyä ja vapautta jaetaan armopaloina, mutta kieltoja tehdään jatkuvasti lisää "varmuuden vuoksi"?

Loppupeleissä me päätämme.

Kuka korvaa ja mitä?

Korvausvaatimukset ovat siinä mielessä jännittävä rangaistuksen muoto, että virallisesti sitä ei pidetä rangaistuksena ensinkään. Täten korvausvaatimuksia eivät myöskään koske esimerkiksi rikosoikeudellinen vastuuikäraja eivätkä tekijän tulot vaikuta niihin. Teoriassa siis jos Porvoon kirkon olisi tuikannut tuleen 8-vuotias lapsi leikeissään, olisi hänkin voinut saada miljoonien korvaukset ja elinikäisen velkavankeuden. Käytönnössä toki tällaisessa tapauksessa olisi asia jotenkin soviteltu.

Koska korvausvaatimuksen idea on korvata kärsitty tappio eikä olla rangaistus tekijälle, ei myöskään tekijän tulotaso vaikuta. Rikoksissa, joissa menetyksiä ei voi suoranaisesti mitata rahassa (kuten henkirikokset ja seksuaalirikokset), on korvausvaatimusten taso asettunut sellaiseksi, että ne ovat tuntuvia, mutta kuitenkin maksettavissa - esimerkiksi raiskauksen kohdalla liikutaan yleensä tuhansissa tai kymmenissä tuhansissa.

Raiskauksen uhrin mielestä korvaus on ehkä mitätön, mutta totuus on, että mikäli tekijästä halutaan saada irti ylipäätään mitään, on korvauksen oltava maksettavissa. Esimerkiksi miljardin euron korvaus on käytännössä nollan arvoinen - kukaan ei sellaista voisi maksaa, joten miksi maksaa edes osaa siitä? Kymppitonnin korvaukset voi pienituloinenkin lohkaista tuloistaan ja jatkaa vielä elämäänsä, mikä luonnollisesti motivoi maksamaan. Mikäli siis tekijältä halutaan saada maksimaalinen korvaus, pitää löytää isoin summa, joka on kuitenkin vielä maksettavissa. Muutoin tekijä vain syrjäytyy, hakeutuu pimeisiin töihin tai pois maasta - tai elää jatkossa sossun kautta. Lyhyesti: vaikka miljoonakorvaus raiskauksesta olisi kuinka "reilu", kymppitonnin korvaus on myös uhrin kannalta hyödyllisempi (ellei tekijä satu olemaan miljonääri).

Tekijänoikeusrikosten kohdalla tämä on unohdettu. Viimeaikaisissa tapauksissa summat ovat olleet niin suuria, etteivät "uhrit" tule luultavasti koskaan näkemään niistä senttiäkään. Tämä johtuu siitä, ettei tekijän rahoja oikeastaan edes haluta - hänen halutaan toimivan varoittavana esimerkkinä. Tekijänoikeuspuolen lobbaajien kannalta niinkin kirpaiseva korvaussumma kuin 20 000 euroa - jonka tekijä saattaisi ehkä jopa maksaa - on liian pieni. Ei siksi, ettei se riittäisi kattamaan "menetyksiä", vaan siksi, ettei se ole riittävä pelote. Kun tekijänoikeusrikoksesta on niin valtavan epätodennäköistä jäädä kiinni, täytyy panoksena olla vähintään koko elämän pilalle meneminen, että kukaan rajoittaisi sen perusteella toimimistaan. Jos Suomessa olisi käytössä kuolemantuomio, sitä luultavasti lobbattaisiin seuraavaksi.

Liikennerikkomuksissa korvausasia on ratkaisu pakollisella liikennevakuutuksella. Jos ladakuski pistää lamborghinin rusinaksi, hänen varattomuutensa ei ole este isoillekaan korvauksille, sillä vakuutusyhtiö maksaa. Tässä olisikin liikeidea vakuutusyhtiöille: waretusvakuutus. Pari kymppiä kuussa vakuutusyhtiölle, niin maksamme mahdolliset korvausvaatimukset. Liikennevakuutuksen tapaan bonuksia voisi jakaa vaikka niille, jotka kryptaavat onnistuneesti yhteytensä. Vakuutusyhtiöt voittaisivat varmasti, sillä harva jää kiinni, mutta esimerkiksi DC-hubin ylläpitäjälle tämä voisi olla ihan järkeväkin hankinta.

Tapiola, If ja Fennia, iskekää kiinni.

Ostamattomuusrikosten filosofiaa

Taas mennään. Viime aikojen piratismituomioiden eettisestä puolesta on Piraattipuolue jo kirjoittanut hyvin, joten en lähde tarkemmin puimaan sitä, miten kansalaisten oikeustajun vastaisilla tuomioilla pilataan satunnaisten ihmisten elämä pelottelutarkoituksessa. Sen sijaan räikeään epäloogisuuteen on pakko puuttua, se kun jää usein vähemmälle huomiolle.

Tuoreimmissa tapauksissa tuomittiin kummassakin verkon ylläpitäjä. Hän ei itse omistanut "laittomia kopioita", vaan tarjosi palvelun käyttäjille reitin ladata dataa toistensa koneilta. Siitä huolimatta tuomitun katsottiin syyllistyneen toimintaan, joka aiheutti "huomattavaa haittaa" asianomistajille. Koska hän ei toiminut ansiotarkoituksessa, piti juuri tätä sanamuotoa käyttää - muuten kyseessä ei olisi lain mukaan ollut rikos lainkaan. Näiden "huomattavien haittojen" toteen näyttämistä ei sen sijaan pidetty kovinkaan tärkeänä.

Piratismia verrataan väsyttävän usein varkauteen ja yhtä väsyttävän usein vastapuoli joutuu selittämään, että kopion tekeminen ei ole varkautta, koska alkuperäinen kappale säilyy. Tähän vastataan puhumalla "tulon menetyksestä".

Lyhyesti sanottuna varkaus on tapahtuma, jossa hyödykkeitä tai rahaa siirtyy yksilöltä toiselle alkuperäisomistajan tahdon vastaisesti. Sen sijaan piratismissa hyödykkeitä ei siirry (vaan kopioidaan) ja - tässä tulee asian ydin - myöskään rahaa ei siirry, vaikka sitä tekijäpuolen mukaan pitäisi siirtyä. Toisin sanoen tekijänoikeusrikos on rikos, jossa rangaistaan ostamattomuudesta, siitä, että jotain ei tee.

Tässä mielessä tekijänoikeusrikos on ainutlaatuinen. Keskimäärin ihmisillä katsotaan olevan oikeus jättää mikä tahansa hyödyke hyllyyn. Tässä tapauksessa ei. Koko nettipiratismin kriminalisointi perustuu siihen, että "luovan työn on kannatettava". Lataaminen ei sinänsä vahingoita ketään (edes antipiraattien mielestä) - ostamattomuus vahingoittaa. Toisin sanoen myös tuoreissa oikeusjutuissa annettiin tuomio siitä, että verkon ylläpitäjä oikeuden näkemyksen mukaan kannusti olemaan ostamatta.

Mikäli ostamattomuus - tai jopa siihen yllyttäminen - on vankeusrangaistuksen ja elinikäisen velkavankeuden uhalla kriminalisoitu, luulisi siihen vaadittavan edes jonkinlaisia todisteita. Kuinka monen palvelun käyttäjän kohdalla ostamattomuus johtui palvelusta? Olisiko sittenkin todennäköistä, että he olisivat palvelun puuttuessa ladanneet jostain muualta? Tai jättäneet kokonaan hankkimatta? Eikö tällaisen tutkimuksen tekeminen olisi täysin oleellista, jotta saataisiin selville aiheutetun haitan todellinen määrä?

Ilmeisesti ei. Ostamattomuusrikoksissa todistustaakka on yksin syytetyllä. Oletus on aina se, että jokainen lataaja olisi ostanut ja useaan kertaan. Kun koko rikoksessa on kyse siitä, että mitään ei tapahtunut, ollaan sen verran villeissä sfääreissä, ettei logiikalla taida olla asiassa enää juurikaan merkitystä.

Alkoholin mielikuvamainontaa ei tule kieltää

Edustuksellisen demokratian heikkouksia on se, että yksittäisen kansanedustajan on vaikea nousta typerääkään lakiehdotusta vastaan, mikäli se on imagolle haitallinen. Hyvänä esimerkkinä toimii Australia, jossa on saatu kiellettyä mm. porno, jossa esiintyy pienirintaisia naisia, koska kukaan ei "kehtaa" erikseen nousta vastustamaan tämänkaltaista kieltoa. Fanaatikot saavat riehua rauhassa, koska oma poliittinen ura tulee kaikilla ensin.

Nyt ollaan Suomessa samassa tilanteessa. Yli sata kansanedustajaa on jo allekirjoittanut lakialoitteen, jossa halutaan sensuroida "alkoholin mielikuvamainonta". Sensuurin läpiviemiseksi heilutetaan tietysti lapsikorttia - koska siiderimainoksessa on iloisia ihmisiä, nuoret luulevat, että juominen on hauskaa. Siiderimainoksessa saisi siis olla vain alkoholiprosentti ja hinta - silloin nuoret luulisivat, että juominen on tylsää eivätkä joisi. Rautaista logiikkaa.

Alkoholin mielikuvamainonnan sensuuri tuo mieleen aiemmin kaavaillun tupakkalain, jossa tupakointia ei olisi saanut näyttää edes elokuvissa. Nytkään kyse ei ole vain "astetta enemmän nostetta" -mainoksen katoamisesta tv:stä.

Mikäli uusi sensuurilaki menee läpi, Alkon myyjä ei saisi enää esimerkiksi suositella, mikä valkoviini sopii tietyn kalaruoan kanssa. Olutravintola ei saisi esitellä pohja- ja pintahiivaisia tsekkiläisiä lagereita. Lain rajoilla häilyisivät mm. viiniblogin pitäminen, festarikansan kuvaaminen ja "nautin mielelläni lasillisen brandya parvekkeella kesäiltana" -tyyppisen lausunnon julkinen antaminen. Mikä on mielikuvamainontaa, mikä ei? Sananvapaus on taas heikoissa kantimissa.

Kun alkoholikulttuuri saksitaan pois, jäljelle jää vain sieluton dokaus. Hintakilpailu ohittaa brändeillä ja mielikuvilla kilpailemisen. Jää vain kysymys halvimmista känneistä. Tämä kai on sitten se kuva, joka alkoholinkäytöstä halutaan nuorille antaa (puhumattakaan siitä, että "nuorten alkoholinkäyttö" on aina mustavalkoinen asia, jossa ei harmaan sävyjä näy: ihan kuin nuorissa ei olisi erilaisia kuluttajia ihan kuin aikuisissakin. Luin tilaston, jossa oltiin huolestuneita siitä, että puolet 16-vuotiaista nauttii muutaman alkoholiannoksen kerran kuussa. Kuinka moni aikuinen juo näin vähän?).

Alkoholin mielikuvamainnon kielto on taas yksi tehoton sensuurilaki, jolla muutama poliitikko haluaa kiillottaa omaa poliittista kuvaansa sananvapauden kustannuksella. Imagosyistä muut pysyvät hiljaa. Joskus suora demokratia olisi paikallaan.

Feikkilolitat netissä

Kesällä chat-huoneet nousivat jälleen puheenaiheeksi, kun kävi ilmi, että alaikäinenkin löytää niistä seksiseuraa, jos vain aktiivisesti hakee. Asiaa oli "tutkinut" toimittaja, joka oli mennyt suomi24:n seksiaiheisiin chat-huoneisiin ja esiintynyt 12-15-vuotiaina tyttöinä. Tarpeeksi etsittyään oli toimittaja löytänyt muutamia miehiä, joita "tytön" ikä ei ollut haitannut, ja onnistunut sopimaan näiden kanssa jopa tapaamisia.

Jutun pointti oli ilmeisesti osoittaa jälleen kerran, että chat-huoneet ovat pedofiilien pornoluolia, jotka pitää ottaa poliisin aktiiviseen valvontaan. Jutusta innostuneina joukko äitejä erään toisen lehden keskustelupalstalla päätti lähteä omalle ristiretkelleen. He kehittivät omat Lolita-minänsä ja syöksyivät yksissä tuumin samaiseen chattiin miehiä kiusaamaan. Saatuaan yhdenkin ressukan kiinnostumaan he vertailivat kilpaa saaliitaan "yksi kaikkien ja kaikki lasten puolesta" -hengessä.

Lisää vettä myllyyn takoi Iltalehti, joka julisti kissan kokoisin otsikoin, miten toimittajan tapaaman "pedofiilit" pääsivät kuin koira veräjästä - he kun eivät olleet tehneet rikosta! Lukijoiden mielestä tämä oli suuri vääryys, ainakin kyseisen lehden keskustelufoorumin perusteella.

Kehottaisin kuitenkin roolileikeistä riemastuneita mammoja pohtimaan asiaa myös toiselta kannalta:

Kuinka moni 13-vuotias menee chat-huoneeseen viettelemään keski-ikäisiä miehiä? Vastausta pohtiessa voi vaikka muistella, oliko itse tuon ikäisenä valtavan kiinnostunut pääsemään sänkyyn jonkun limaisen Penan kanssa. Eiköhän kuitenkin ole niin, että todellisissa hyväksikäyttötapauksissa nimenomaan hyväksikäyttäjä on se aktiivinen osapuoli. Yleensä kyseessä on auktoriteettiasemassa oleva aikuinen, kuten opettaja, sukulainen tai oma vanhempi. Toki muutama namusetä on netinkin kautta päässyt kontaktiin nuorten kanssa, mutta käytännössä aina esiintymällä itsekin teininä.

Nyt kuitenkin Jorma 50-vee istuskelee seksi-chatissa ja tappaa aikaa juttelemalla tuhmia Marjaanan 40-vee kanssa, kun äkkiä Jenna 14-vee alkaa osoittaa häntä kohtaan suunnatonta kiinnostusta. "Mä oon vielä neitsyt, ei kai haittaa", Jenna flirttailee ja Jormalla menee pasmat sekaisin. Jorma alkaa miettiä: 14-vuotias on kyllä tosi nuori... ei taida olla laillistakaan. Mutta tämä tuntuu oikeasti haluvan... "Ei mua haittaa, jos oot söpö", Jenna yllyttää. Lopulta Jorma myöntyy vähän puhelemaan tuhmia Jennan kanssa.

Jenna on tietysti oikeasti kotiäitiyteen tympääntynyt Anu 35-vee, jonka tarkoituksena on pelotella Jormaa poliisilla, ip-osoitteen tallennuksilla ja pedofiilitutkinnoilla, mutta Jorma ehtiikin lähteä chatista ensin. Päällimmäisenä hänen mieleensä jää ajatus: "kyllä noi 14-vuotiaatkin näköjään voi olla kiinnostuneita meikäläisestä. Ehkä pitäisikin ottaa lähempää kontaktia...".

"Pedofiileja" netissä saalistavat eivät ehkä ymmärrä, että rikos sittenkin tapahtuu: nimittäin alaikäisen hyväksikäyttöön yllyttäminen. Kylvämällä nettiin legendaa keski-ikäisiä miehiä saalistavista teininymfomaaneista he tekevät hallaa omallekin asialleen. Puhumattakaan siitä, onko ylipäätään eettistä yrittää saada mahdollisimman moni mies, joka ei ehkä muuten olisi ollenkaan kiinnostunut teini-ikäisistä, manipuloitua johonkin periaatteessa rikolliseen (keskustelu teininä esiintyvän kanssa nyt ei onneksi ole vielä laitonta).

Keskusteltuaan muutaman "teinin" kanssa voi joku seuraavaksi yrittää ottaa kontaktia oikeaan teiniin. Luultavasti vasta tämä palauttaa hänet maan pinnalle ja paljastaa, että ne aiemmat Jennat ja Riikat oli oikeasti mun sairas mutsi ja sen vielä sairaammat kaverit.